Erityisopetus ja oppivelvollisuus: kansakoulun marginaalista yleisopetuksen yhteyteen

Vaikka yleinen oppivelvollisuus saadettiin vuoden 1921 oppivelvollisuuslailla koko ikaluokkaa koskevaksi, moni poikkeavaksi katsottu oppilas jai viela pitkaan parhaimmillaankin joko erityiskoulu- tai laitossijoitukseen ellei sitten kokonaan opetuksen ulkopuolelle (Tuunainen 2002). Sittemmin tukea tarvitsevien oppilaiden asemaa oppivelvollisuuden suorittamisen suhteen on kohennettu asteittain ja viimeisena ryhmana yhtenaiskoulun piiriin siirtyivat vaikeimmin kehitysvammaiset oppilaat syksylla 1997 (Jahnukainen & Korhonen 2003). Oppivelvollisuuden ja samalla tuen kestolla on erityisopetuksen kannalta ollut merkittava funktio: osa vammaisoppilaista opiskelee pidennetyn, eli vuotta aiemmin alkavan ja vuoden pidempaan kestavan 11-vuotisen oppivelvollisuuden mukaisesti. Paatokset oppivelvollisuuden pituudesta tehdaan yksilollisesti. Oppivelvollisuuden pituuden saately, samoin kuin oppimaarien yksilollistaminen (Jahnukainen ym. 2020), ovat siis olleet osana eriyttamisen keinovalikoimaa. Yleisella tasolla kuitenkin suomalainen perusopetusjarjestelma on toimintamalliltaan varsin yhtenainen ja reittien jakautuminen alkaakin nykyisellaan siirtymassa oppivelvollisuuskoulusta toiselle asteelle (Jahnukainen ym. 2018). Oppivelvollisuusian korottaminen ja oppivelvollisuuden laajentaminen on ollut pitkan linjan poliittinen hanke, joka nykyisella Sanna Marinin hallituskaudella on muodostunut keskeiseksi koulutuspoliittiseksi hankkeeksi ja jossa tukea tarvitsevilla oppilailla on ollut keskeinen rooli.