Rahapelitutkimusta antropologisella otteella

taisten potilaiden kertomusten muodossa. Kuvatessaan hoitojen kehitys­ ta Shorter antaa psykiatrian ke­ hityksesta myonteisemman ku­ van kuin Pietikainen. Olen ko­ ko oman tyourani ollut muka­ na suomalaisen psykiatrian ke­ hityksessa – seka sen sisalla et­ ta terveyspoliitikkona myos ul­ kopuolella. Olen todennut psy­ kiatrian olleen, olevan ja elavan edelleen vahvan stigman lei­ maamana. Sen leiman syvyytta ja kulttuurista merkittavyytta ei haluta tunnustaa. Aivan vii­ me vuosikymmenina ehka stig­ ma on lievasti vahentynyt, kii­ tos ensisijaisesti mielenterveys­ potilaiden oman aktiivisen osal­ listumisen ja aktivoitumisen. Suomen psykiatria on seu­ rannut hyvin ja lahes saman­ aikaisesti kansainvalista kehi­ tysta hoidollisten innovaatioi­ den soveltamisessa omissa mie­ lisairaaloissamme. Meilla mieli­ sairaaloiden ”valtakausi” osuu vasta toisen maailmansodan jal­ keisiin vuosikymmeniin, mutta niiden purku ja avohoidon ke­ hittyminen seuraavat nyt kan­ sainvalista trendia. Mielisai­ raalalaitos, vaikka se kuului­ kin laaketieteellisen hoidon pii­ riin, sailyi meilla erillisen oman hallintojarjestelman osana 150 vuotta. Yhdentaminen muuhun erikoissairaanhoitoon toteutettiin hallinnollisesti vasta erikoissairaanhoitolain saatamisen yhteydessa vuonna 1990. Tama varmaan on eras selitys psykiatriaan edelleen liittyvaan stigmaan. Pietikaisen kirja Hulluuden historia menestyy kirjallisena tuotteena edelleen tuon psyki­ atriaan liittyvan stigman eli lei­ mautumisen vuoksi. Se siivittaa kiinnostusta hulluuteen. Vali­ tettavasti oma lukukokemukse­ ni paatyy siihen kasitykseen, et­ ta naista kahdesta historiakirjas­ ta juuri Pietikaisen teos nayttaa tukevan edelleen mielenterve­ yshairioihin liittyvaa leimautu­ mista. Ehka se oli se tunne, joka minua jai kirjan ensikerran luet­ tuani askarruttamaan.